Ahjo

Keneen tahansa voi iskeä masennus

Ahjo julkaisi numerossa 11/2011 ilmoituksen, jossa pyysimme masennuksen kokeneita tai sitä edelleen sairastavia ottamaan meihin yhteyttä. 14 metalliliittolaista vastasi ilmoitukseemme: soitti, kirjoitti tai lähetti sähköpostia kertoen omista kokemuksistaan. Me olemme puolestamme ottaneet kaikkiin yhteyttä ja monia olemme haastatelleet.

Kolme metalliliittolaista kertoo oman tarinansa.

Tyhjää haromassa

"Niin kuin harois tyhjää. Seison siinä väylällä ja kattelen hyllyjä. Ja kattelen ja kattelen ja kattelen. Mulla on lappu kädessä ja pitäisi hakea sitä tavaraa. En pysty aloittamaan sitä tekemistä.”

”Kauheita unia ja pyörimistä. Unettomuus rapsii pois tunteja aamuyöstä tunti tunnilta. Ensteks herään viideltä, sitten neljältä, sitten kolmelta, sitten kahdelta. Päivällä on turta olo. Vähän niin kuin olis pöllyssä.”

Tuo turtumuksen, väsymyksen ja oudon olon mies on varastotyöntekijä Börje Rönnberg Veikkolasta.

Sama mieskö? Tämä valloittavasti vitsaileva, filosofointiin taipuvainen, soittoa ja Solifer-mopoja harrastava, isoisän toimestaan innostunut, hurmaava Börje Rönnberg?

Kuka tahansa voi vaipua masennukseen. Ja kuka tahansa voi selviytyä siitä. Aivan kuten Börje Rönnberg selviytyi.

”Meitä ei kuunneltu”

– Piti kattoo aina vihkosta, mihin teräsniput viedään, mihin ne ajetaan.

– Mä sanoin, että ei hitto tää voi tällain mennä, kun rupesin viemään sinne paikalle! Neljääkin eri teräslaatua olisi pitänyt laittaa samalle orrelle.

Kauppaan soveltuva systeemi hyllyttää tavaraa oli tuotu teräsvarastoon. Vihkoineen. Todellisia asiantuntijoita eli varastotyöntekijöitä ei kuunneltu.

– Topparit poksahti irti. Eihän tää ole turvallista, kun 300 millin pyöreää umpitavaraa, yli kahden tonnin painoista tavaraa laitetaan ylimmälle hyllylle.

Tehdas oli muuttanut. Varasto oli muuttanut. Ja jostain Rönnbergille hämärän peittoon jääneestä syystä muuton jälkeen piti muuttaa myös varastointijärjestelmää. Vanha järjestelmä oli ollut hyvä ja toimiva. Kukaan ei valittanut, ei tullut juurikaan virheitä.

Muuttamisen jälkeen, siinä konsulttivetoisessa uudelleen järjestelyssä, repesivät hirvittävät ylityömäärät. Varastolle oli jäätävä melkein joka ilta kello kymmeneen. Yhdessä kuukaudessa kertyi yli 100 tuntia ylitöitä.

Sitten alkoi tämä:

– Painostettiin, että tavaraa pitää saada ulos, vaikka kaikkea ei ollut saatu vielä edes järjestettyä.

Ilmestyivät oudot olot, unettomuus, turtuminen, tyhjän haromiset keskellä varaston käytävää.

– Mutsikin oli kysynyt vaimolta, että onks toi Börje ihan kunnossa.

– Vaimo sanoi, että mee lääkäriin.

Syvällä

– Siellä mä sitten selitin ja ne sanoi, että sulla on syvä masennus. Tähän täytyy saada breikki ja vähän miettii asioita. Täytyy myöntää, että silloin itketti. En ymmärtänyt mikä mulla on. Mä olin niin pihalla, että se olis voinu olla vaarallistakin.

– Olin yrittänyt esimerkiksi kävellä enemmän, jotta saisin nukuttua. Mutta mikään ei auttanut. Se oli varmaan tarkoituksella. Elimistö itse pysäytti jätkän.

– Työterveyshuollon lääkäri näki heti mikä mulla oli. Antoivat lääkityksen, hyvin lievän, että uni saatiin pikkuhiljaa paremmaksi.

Rönnberg sai sairauslomaa, ensin kaksi kuukautta, sitten vielä kuukauden lisää.

– Ne sano, että kyllä me kirjoitetaan lisää lääkettä. Mutta sanoin ei kiitos, mä kokeilen mielellään, pääsisinkö niistä eroon. En enää hakenut lisää lääkkeitä.

Rönnberg kävi aivan tietoisesti ystävien luona juttelemassa, kaiken maailman asioista. Hän järjesti siis itse itselleen vertaistukea, terapioista kaikkein tehokkaimpia.

– Vaimokin kehotteli: lähe kavereittes luokse. Pidin vireyttä yllä. Hain sillä lailla ihan muuta ajateltavaa.

– Kävin vanhojen tuttujen luona. Heilläkin oli omat ongelmansa. Yksi oli yhtäkkiä joutunut eroamaan, vaimo oli löytänyt nuoremman valmentajan.

Rauhassa kahvit tulemaan

Börje Rönnberg laittelee kaikessa rauhassa kahvit tulemaan ja pistää koneita käyntiin.

– Se on kiva hetki, menen aina vähän aikaisemmin, saan päivän hyvin käyntiin.

Noin Rönnberg kuvaa rutiiniaamunsa ensimmäisiä mukavia tuokioita. Hän on edelleenkin siellä samassa varastossa töissä. Masennuksesta on jo monta vuotta. Kun hän silloin palasi sairauslomalta, kohtelu parani.

– Minulle sanottiin, että älä sinä nyt ylitöitä tee. Myöhemmin tuli ylityökieltokin, ne tulivat niin kalliiksi.

Niin, ja uskokaa tai älkää! Vanha varastointijärjestelmä otettiin takaisin, uusi ei vain toiminut.

– Salaa tosin jouduttiin muuttamaan. Mutta nyt taas kaikki löytyy.

Näin jälkeenpäin mies voi vain arvailla tapahtumien sarjan taustasyitä, jotka syöksivät hänet syvään masennukseen.

Oliko tehtaalla, työntekijöiltä piilossa, käynnissä joku valtataistelu, jossa arvovaltaa piti näyttää turhalla uudelleen järjestelyllä? Eivätkö tehtaan asiat pysyneet oikein kenelläkään hanskassa, kun työntekijät ja johto vaihtuivat? Miksei saatu vaikuttaa uuden varaston suunnitteluun? Eikö varaston työnjohtajan olisi pitänyt tavallaan olla varastotyöntekijän puolella sinne ylempään johtoon päin?

– Ja jäin aika yksin. Uudet työntekijät eivät edes tienneet tai osanneet sanoa, miten työt olisi hyvä järjestää.

Työterveyshuoltoon Rönnberg uskalsi – onneksi – luottaa. Varsinkin työterveyshoitaja oli jo vuosien takaa tuttu, ja Rönnberg saattoi puhua hänelle ihan mistä vaan. Työterveyshuolto oli rakentanut luottamuksellisen suhteen työntekijöihin, aivan kuten oppikirjoissa neuvotaan.

– Hyvä, että he ottivat minusta silloin kiinni. Pakkohan niihin (lääkäreihin ja hoitajiin) on luottaa. Ei mulle mitään makkelijuttua siinä tullut.

Monitoimiosaaja osa-aikaeläkkeellä

Börje Rönnberg on nyt 59 vuotta vanha. Hän on tehnyt fyysistä työtä 16-vuotiaasta lähtien. Viime yt-neuvottelut toivat elämään muutoksen.

– Mä olin just täyttäny 58 vuotta. Mä tarjouduin jäämään osa-aika-eläkkeelle, jos siitä olisi jotain hyötyä muille työntekijöille. Mä teen kolmipäiväistä viikkoa, torstai ja perjantai ovat vapaat.

– Vanhin poikakin sanoo, että älä sä faija ota stressii, sä oot tehnyt oman osuutes.

Masennuksesta selviää, työuupumuksesta selviää, tästäkin selviää: Rönnberg meni saattamaan irtisanottua työkaveriaan tämän mökille ja jäi vielä yöksi. Työkaveri kuoli tuona samaisena yönä. Rönnberg joutui kutsumaan ambulanssin, kertomaan suruviestin vainajan omaisille, kestämään outoja ja selittämättömiä ilmiöitä.

Kaikesta selviää, aivan kaikesta.

Selviää ostamaan, korjailemaan ja rassailemaan vanhoja mopoja. Selviää soittamaan tulevissa kuusikymppisjuhlissaan Shadows-yhtyeen Apache-instrumentaalikappaletta sähkökitaralla (kappale tosin vielä harjoituksen alla).

Selviää järkkäämään ystäväperheille kesäisiä juhlia, joissa ei viina virtaa, vaan joissa kuljetaan hauskat lähimetsärastit ja kilpaillaan nokkelien, itse sahattujen jättiläispalapelien kasaamisessa pariskunnittain.

Masennuksesta selviää; ei Rönnbergin ole enää vuosiin tarvinnut haroa tyhjyyttä.

Tässäkö suurin salaisuus:

– Kavereista on pidettävä huolta.

Kiusattuna

"Olen aina ollut sitä mieltä, että kun töitä tehdään, niin hien pitää virrata!”

T arjan , 39, tehdastöissä ei ollut sen suhteen valittamista. Tarja piti töistään. Ne olivat sopivan haasteellisiakin. Tulokkaana Tarjalta oli mennyt niiden oppimiseen melkoinen kotva. Hän lähti joka aamu mielellään töihin.

Sitten tuli kiusaaminen.

– Ajattelin, että kyllä se kuri saadaan narsistillekin, mutta eipä niin näytä olevan. Minusta tuntuu, että muut työntekijät pelkäsivät kiusaajaa.

Tarja toteaa, että kukaan ei työpaikalla ottanut tehtäväkseen asian kunnollista, perinpohjaista selvittämistä. Ei luottamusmies, ei työsuojeluvaltuutettu, ei edes työnjohtaja. Työnjohtajassa ei Tarjan arvion mukaan ollut tehtävän vaatimaa jämäkkyyttä.

Työnjohtaja näytti pelkäävän konfliktitilanteita. Tarjan kiusaajaksi luonnehtiman työntekijä sai esimerkiksi poimia itselleen sopivimmat loma-ajat, solvata muita ja arvostella heidän työpanostaan.

– Kiusaajan piti aina laskea, miten paljon muut tekevät. Jos joku teki vähemmän, hänen piti tehdä siitä numero. Jos joku teki enemmän, niin ei sekään ollut hyvä. Kiusaajan olisi aina pitänyt olla kaikkein paras. Tämähän on ihan mahdoton yhtälö.

Kaikkein katkerinta Tarjalle on työnjohtajan toiminta silloin, kun irtisanomisista huhuttiin.

– Minulle sanottiin, että sinnittele nyt vielä vähän aikaa. Kyllä tilanne tästä selviää. Älä nyt vielä mene lääkäriin. Käytännössä minulta kiellettiin [työterveys]lääkärille lähtö.

– Minulle oli sanottu, että kaksi joudutaan irtisanomaan. Mutta työnjohtajani vakuutteli, että sinulla ei ole mitään hätää. Annettiin ymmärtää, että kiusaaja on toinen irtisanottavista.

– Tiedätkö mikä oli vakuuttelun todellinen syy? He eivät halunneet, että olisin mennyt lääkäriin. He eivät olisi voineet irtisanoa minua, jos olisin ollut sairauslomalla.

Irtisanomispäivänä Tarjalle sanottiin, että tehtaan johtaja haluaa tavata kello 13. Sen tapaamisen jälkeen Tarja lähti suoraan kävelemään terveyskeskukseen. Siellä sanottiin, että lääkärille ei ole aikoja.

– Minä sanoin, että olen pirun väsynyt kaiken aikaa, en saa nukuttua, minua kiusataan työpaikalla. Ja tänään minut on irtisanottu. Minun on pakko päästä lääkäriin.

– Takapäivystäjältä löytyi aika. Sain rauhoittavia ja minut lähetettiin kotiin.

Ihmisten näkeminenkin pelotti

– Tuskinpa oli oikein lähettää minut kotiin yksinäni, arvioi Tarja nyt puolitoista vuotta myöhemmin, syvää masennusta läpi käyvän ihmisen kokemuksella.

Tarja oli saanut uuden lääkärinajan parin viikon päähän ensimmäisestä. Kun Tarja lähti sinne, hän oli varma, että hänet viedään sairaalaan.

– Olin hirveän pettynyt, kun sain vain uudet lääkkeet. Olisin tarvinnut sairaalahoitoa. Olisin tarvinnut huoneen, jonne olisin voinut lukkiutua ja mennä peiton alle. Olisin tarvinnut sitä, että minusta pidetään huolta. En yksinkertaisesti jaksanut. Ihmisten näkeminen pelotti ja ahdisti.

– Mutta hoitohommelihan on nykyään sitä, että vain kaikkein vaikeimmille tapauksille annetaan sairaalahoitoa. Me muut saadaan pärjätä miten pärjätään.

Tarja sanoo, että hän ei enää edes muista tuosta syvimmän masennuksen talvesta kaikkea. Mutta jotain kuitenkin.

– Lääkkeistä tuli sivuoireita, hirvittävää hikoilua, suun kuivumista, metallin makua suussa. Mutta sivuoireet menevät ohi, ne pitää vaan kestää.

– Olin saanut PDI-masennustestissä 37 pistettä. 30 on vakavan masennuksen raja. Silloin viimeistään tajusin, että olen todella sairas, kun en uskaltanut mennä ovesta ulos. Ei ollut puhettakaan siitä, että olisin jaksanut laittaa kengät jalkaan.

– Yhtenä päivänä aattelin: ”Keitän perunat”. Kuorin pari perunaa, sitten lepäsin monta tuntia. Sitten kuorin taas pari perunaa, ja lepäsin taas.  Minulta meni aivan koko päivän siihen, että keitin kattilallisen perunoita.

Tarja kertoo, että jo ennen masennusdiagnoosin saantia hän havaitsi oudon ilmiön: hän ei saanut selvää siitä, miten muut ihmiset hänelle sanoivat. Hän kuuli puheen, mutta ei ymmärtänyt mitä puheella tarkoitetaan.

Työelämävalmennuksessa

Tarja on nyt aivan toisella alalla työelämävalmennuksessa.

– Niin kuin nykyään hienosti sanotaan.

Huumorintajuaan Tarja ei ole menettänyt. Viisas nauraminen nykyajan olevinaan-sanastolle, jolla peitellään asioita, kuultaa Tarjan puheissa tavan takaa. Työelämävalmennuksessa Tarja on havainnut, että se työelämä ei ole hänen sairauslomiensa tai diagnoosiensa aikana muuttunut miksikään.

– Minä olen sanonut, että minun seitsemänkin tunnin työpäivä vetää minut liian tiukoille. En nuku hyvin. Olen pyytänyt kuuden tunnin työpäivää.

– Mutta työpaikalla todetaan, että meillähän on jo yksi burn-out tapaus, joka tekee kuuden tunnin päivää. Ei me enää sinua voida laskea tekemään lyhyttä päivää, sittenhän kaikki haluaisivat.

– Haloo!

Masennuksesta tiedetään, että usein se on monien eri taustasyiden ja elämänvaiheiden summa. Tarja tunnistaa omassa elämässä joitain muitakin masennukseen liittyviä tekijöitä kuin sen pahan työpaikkakiusaamisen.

– Masennushan on periytyvää. Minulla saattaa äidin puolelta olla siihen taipumusta.

– Masentuneen mieli värittää kaiken mustempaan suuntaan, tämä on otettava huomioon. Nyt voin jo sanoa, että aivan kaikki mitä silloin vuosi sitten ajattelin, ei ole totta.

Realismi taannoisista omista ajatuksista ei poista sitä, että Tarjan masennusta ”hoidettiin” irtisanomisella, kotiin lähettämisellä ja lääkkeillä. Tämä ei ole oikein. Lääkkeetön hoito, eli juttelu psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa tuntuu hänestä erinomaiselta hoitomuodolta.

– Saan puhuttua sitä mustaa möykkyä sisälläni pienemmäksi, vähän kerrallaan. Mutta tapaamiset ovat harvoin, ja aika loppuu aina kesken. Toisia ihmisiä masentunut tarvitsee.

– On hetkiä, jolloin työntää ihan kaikkein läheisimpiäkin ihmisiä pois luotaan. Mutta toisen pitäisi olla siinä silloin, kun toinen ansaitsee sen kaikkein vähiten.

– Olen saanut välittämisestä kertovia viestejä. Se on hyvä. Nimittäin pahimmassa vaiheessani en kestänyt muita, eristäydyin.

Ihmiselle tahti on liian kova

Tarja ei aio jatkaa metallialalla. Hän toteaa, että paikkakunnan vaihtokin avopuolison ja heidän kahden pörröisen perheenjäsenensä kanssa saattaisi tulla kysymykseen, jos työtä löytyisi jostain muualta.

Kun Tarjalta kysyy, onko nykyajan suomalaisessa yhteiskunnassa tekijöitä, jotka sysäävät ihmisiä masennukseen, vastaa hän myöntävästi.

– On menty lujaa ja koko ajan tahti kiihtyy, vaikka me tarvitsemme rauhallisempaa elämää.

– Opiskelijoilta vaaditaan ihan hirveästi. Lapsilta vaaditaan jo peruskoulussa liian paljon, ja tietokoneet pitää olla ekaluokkalaisillakin. Annettaisiin lapsien olla lapsia.

– Minä muistan vielä sen ajan, kun kaupat menivät lauantaisin kiinni kahdelta. Sitten käytiin saunassa ja alkoi viikonloppu. Se tuntui oikealta pieneltä lomalta.

– Nyt ihmiset soittavat kriisipuhelimeen, jos kaupat ovat sunnuntaina kiinni.

Kun puhumme lääkkeistä, Tarja sanoo saaneensa itse niistä apua, mutta uskoo masennuslääkkeiden olevan lääkäreille liian helppoja määrättäviksi.

– Määrätäänkö niitä kaikenlaiseen päänkivistykseen? Jos jossain seurassa puhun masennuksesta, niin yksi jos toinenkin sanoo, että hänellä on ollut masennusta. Jossakin on vikaa. Joku kertoi, että hänelle määrättiin masennuslääkettä 7. luokalla. Hän oli silloin 13-vuotias.

Tarjan nimi on muutettu.

Loppuun poltettuna

”Kaveri kirjoittaa reseptin, ja apteekin kautta kotiin. Kun tunnet itsesi sairaaksi, tartut siihen mitä tarjotaan. Ethän sinä voi tietää, että lääkkeet vievät ojasta allikkoon.”

Sairaalajaksosta ja lääkkeiden käytöstä on useita vuosia. Aika sairaalan suljetulla osastolla sai päivärytmin takaisin jengoilleen, mutta lääkkeisssä ja muussa hoidossa levyseppä-hitsaaja Jani näkee paljon arvosteltavaa.

– Minulle lääkkeiden hyöty on ollut minimaalinen. Ne väsyttävät ja lihottavat.

– Parin vuoden jälkeen sain ne lopetettua. Vieroitukseen meni viikko. Tein sen aivan yksin kotona. En sanonut lääkärille, että lopetan.

Ennen noita tapahtumia Jani, 37, oli käynyt todella pohjalla, melkein viimeisellä portilla.

– Olin palanut loppuun, en jaksanut. Meinasin ajaa vastaantulevaa autoa päin. Mutta pysäytin erään motellin pihalle ja soitin kaverille.

– Sitä ennen olin viettänyt kahdeksan päivää kahvin, tupakan ja oluen kanssa. Olin laihtunut kahdeksan kiloa. Tämä tapahtui uudenvuoden jälkeen. Jouluaattona naisystävä oli lopettanut suhteemme. Hyvä ajoitus.

– Sieltä motellin pihalta sitten suoraan suljetulle osastolle. Olin siellä kolme kuukautta.

Potilaat kuin koekaniineina

Sairaalajakso opetti Janin taas pitämään huolta syömisestä ja nukkumisesta. Siinä tilanteessa hän tarvitsi sairaalan turvallista ympäristöä normaaleine rytmeineen. Mutta muuten hoito oli vain lääkkeitä ja sähköshokkeja.

– Minulle tulee tohtori Hyde mieleen siitä lääkäristä, joka veti sähköshokkihoitoa. Hän määräsi kaikille shokkeja rutiininomaisesti. Hän piti potilaita koekaniineina. Hän vain veti sitä omaa projektiaan, kukaan ei puhunutkaan mistään terapiasta.

– 10 kertaa minulla sitä oli, kaksi kertaa viikossa. Kyllä hän kysyi suostumuksen. Olin sanonut, että ihan sama mitä teet, mut parempi olo pitäis tulla.

– Se olikin hieno hoito: pari tuntia hoidon jälkeen en muistanut yhtään mitään. Mutta sitten ahdistus palasi.

– Mutta jostain syystä se näytti auttavan joitain ihmisiä, suurin osa heistä naisia. He kävivät puolen vuoden välein saamassa sähköshokkeja.

Jani on paljon lukenut ja selkeästi asiansa esittävä ammattimies. Hän kuvaa väläyksiä siltä polulta, joka vei hänet masennukseen. Kuten niin monella muullakin masentuneella, vaikka polun näkee, enää ei pysty erottamaan, mikä oli se nimenomainen juurakko, kivi tai kuusikon pimennossa oleva mutka, joka sai kompastelemaan, joka sai eksymään, joka vei viimein voimat.

– Minun vanhempani eivät ole kertaakaan kysyneet minulta sairaalassaolostani. Isän puolelta on se malli, että itte on pärjättävä. Yksinpärjäys on sellainen ajatusmalli, että kun sillä mennään, niin mennään tosi syvälle.

Vuorotyöt ja ylityöt vaikuttivat Janin perhe-elämään. Oli pakkokin tehdä ylitöitä, kun elettiin vain Janin tilipussin varassa. Janilla oli kovat paineet jaksaa kotona, piti olla kaunista ja piha kunnossa. Oli kiire rakentaa unelmaa.

– Minut irtisanottiin heti sairausloman jälkeen, minä olin listalla kaikkein korkeimmalla, kun tuli yt-neuvottelut.

– Me osattiin työt, joita ei tehty missään muualla. Työ oli mielenkiintoista. Sitten tehtaan johtajaksi vaihtui tuloshakuinen puliveivari. Mentiin pörssiin. Tulevaisuutta ei ajateltu, lyhyessä ajassa annettiin kaiken vaan mennä, työkaluja ei korjattu. Tehtiin vain rahaa osakkeenomistajille.

– Niiltä työntekijöiltä, jotka halusivat kehittää työtään, tapettiin kaikki motivaatio.

– Se on tehokasta, kun tehdään kerralla kunnolla. Miten voi olla tehokasta, että tehdään kahteen kertaan? Tiedän, että nytkin Suomessa korjaushitsataan Virossa tehtyjä hitsauksia. Ei kyse ole siitä, etteivät virolaiset osaisi, vaan siitä, että työnjohto saa sen homman niin ryssittyä. Työntekijä, jota ei arvosteta ja josta ei välitetä, ei välitä tehdä työtään kunnolla.

– Kyllä minä tiedän, että avioeroomme olin minäkin syyllinen. Ja vaikka tiedän, että kyllä minun pojistani ihan kunnon kansalaisia kasvaa, on tämä kaikki heihinkin vaikuttanut.

Toisia ihmisiä ja liikuntareseptejä

Jani oppi työttömyysjakson jälkeen kurssilla hitsauksen kadehdittavalla nopeudella, ja hän on taas kokopäivätöissä.

Kokemustensa kautta hänellä on paljon ehdotuksia niin terveydenhoidon henkilökunnalle kuin läheisille siitä, miten masentuneita parhaiten voisi auttaa.

– Perheessä kuuluu puhua kaikista asioista. Veljetkään eivät minulta ole mitään kysyneet. Puhumattomuus on paljon pahempi kuin se, että kysyisi, mitä kuuluu.

Ja nyt yksinään asuva Jani painottaa, että masentunutta ei saisi jättää yksin.

– Ei missään nimessä! Jos se masentunut mullittelee jonnekin mukaan lähtemistä vastaan, niin sitten on vaan sanottava, että me ei lähdetä ilman sinua.

Pillereistä Jani on jo nähnyt, että ne lihottavat ja väsyttävät kaikkia muitakin. Pillerit eivät auta, hän tiivistää. Reseptien jatkuvan uusimiseen sijaan Jani uskoo, että terveyskeskuslääkäreiden pitäisi uskaltaa kysyä kysymys ”miksi”.

– Minulta ei yksikään koskaan kysynyt, miksi minä join. Kun sairaalasta pääsin viikonloppulomille, niin silloinkin minä vain join kaljaa. Ei sitä itse voi kaikkea keksiä, siihen miksi-kysymyksen pähkäilyyn tarvitsee toisen ihmisen. Mutta terveyskeskuslääkäri ei ohjannut minua kertaakaan terapiaan.

Jani sanoo, että masentunut pitäisi ohjata sellaisten ihmisten porukkaan, jossa voisi tuntea itsensä tarpeelliseksi ja hyväksytyksi.

Hän tietää itsestään, miten hyvää liikunta ihmiselle voi tehdä. Jani innostuukin siitä ajatuksesta, että masentuneelle kirjoitettaisiin liikuntaresepti. Hän painottaa myös sitä, että masentuneelle on myös kerrottava selkeästi missä ja milloin se liikuntaporukka kokoontuu. Hänet pitää käydä vaikka hakemassa sinne. Häntä on sen verran jeesattava, koska masentunut ei jaksa.

– Juuri silloin kun itsetunto on alhaalla ja ihminen on aloitekyvytön, niin silloin hänen pitäisi osata hoitaa asioitaan.

Olemme tehneet haastattelun Janin kanssa suuren ostoskeskuksen kahviossa. Täynnänsä kaupallista meteliä ja koohaamista ne meidän niin sanotut julkiset tilamme nykyisin ovat. Puhumme suuremmista kuvioista, siitä, ajaako suomalainen yhteiskunta ihmisiä masennukseen.

– On niin vähän enää mitään pakopaikkoja. Katso nyt tätä ostoskeskustakin, minä ahdistun tällaisesta.

– On enää vähän vapautta.

Janin nimi on muutettu.

Seuraavassa Ahjossa 2/2012 julkaisemme lisää metalliliittolaisten kokemuksia ja esittelemme asiantuntijahaastatteluista ja tutkimustuloksista kertynyttä tietoa masennuksen ehkäisystä ja hoidosta.