Viime vuoden huhtikuussa Ahjo lähti seuraamaan kahden työpaikastaan irtisanotun Metalliliiton jäsenen vaiheita. Mitä Tuula Filippoville ja Antero Raatikaiselle tapahtui?
T uula Filippovin ruskeissa silmissä tuikahtaa nauru. Hän komentaa: ”Istu alas ennen kuin kerron. Tätä ei kyllä kukaan usko!” NSN:ltä eli Nokia Siemens Networksiltä irtisanotun ja Ahjon seuraaman työttömän tarina on saanut oudon, mutta onnellisen mutkan.
Viimeksi tavatessamme – syksyllä 2009 – pakkaaja Tuula Filippov jäi suremaan sitä, miten hän kestää sen viimeisen päivän vuoden lopussa. Kun NSN:n Karaportin-tehtaalta Espoosta lähtee viimeinenkin porukka ja hän niiden mukana. Yhtiön tarjoama irtisanoutuneen tukipaketti oli luvassa Metalliliiton jäsenelle, mutta mikään ei voisi korvata yhteen hitsautunutta, reilua työyhteisöä.
– Olin aivan alistunut kohtalooni.
– Ja sitten tuli yksi työkaveri kysymään: Oletko jo hakenut sitä paikkaa?
– Ja minä: Mitä ihmeen paikkaa?
”Kutsuttiin haastatteluun”
Tuula Filippov oli jättänyt yhtiön sisäisen intranetin seuraamisen. Hän ei ollut huomannut, että entisen tehtaan remontoituihin tiloihin haettiin kahta työntekijää tavaroiden pakkaus-, varastointi- ja vastaanottotöihin.
– Laitoin sähköisen hakemuksen, ja minut kutsuttiin haastatteluun.
Niin yksinkertaista se oli. Ahkeraksi ja tunnolliseksi havaittu pakkaaja sai jäädä kuuden työntekijän ja heidän esimiehensä porukkaan, jota tarvitaan Karaporttiin siirrettyjen NSN:n laboratorioiden tukityöntekijöiksi. Työt alkoivat pois pidettyjen vanhojen lomien jälkeen vuoden 2010 alusta.
– Osittain työ on samaa mitä jo osasin, pakkaamista. Mutta on ollut kiva opetella uutta.
– Tykkään kyllä ihan hirveästi. Porukassa on entinen paras työparini, ja muutenkin ollaan tuttuja ennestään.
Mutta yksi asia muuttui ratkaisevasti. Kymmenen vuotta Filippov kulki päivittäin autolla Karaporttiin yhdessä avomiehensä Clausin kanssa, sillä tämä oli samassa työpaikassa.
Vuoden alusta Claus jäi NSN:ltä työttömäksi.
– Ensin ajattelin, että onhan tää ihan kauheeta, tuntui niin oudolta. Yksin lähdin sinne tammikuun lumimäärien keskelle liukastelemaan…
Elämäänsä myötäsukaan kampaileva nainen ei jäänyt pitkäksi aikaa uutuutta jahkailemaan. Kolmilapsisen uusperheen äidille paljastuivat asian hyvätkin puolet.
– Eri aikataulujen takia ei tarvinnut aamulla jonottaa hampaitten pesuun. Ja kun tulin töistä, kahvi oli valmiina, joskus ruokakin.
Kahden kuukauden jälkeen myös puoliso Claus sai töitä, toisesta firmasta.
”Jossakin ne näin päätetään”
Tuula Filippov ei halua arvostella Karaportin tehtaan paikallista johtoa. Hän antaa ymmärtää, että hekään eivät mahtaneet mitään jonkin ylemmän tahon sanelulle.
– Jossakin ne näin päätetään, luonnehtii Filippov.
Entisestä 30 hengen työyhteisöstä jotkut ovat saaneet töitä, jotkut opiskelevat ja jotkut ovat työttöminä.
– On ollut erikoisen mukava kuulla, kun sellaiset ihmiset, joista itse paljon piti, ovat saaneet töitä.
Filippov toteaa, että kaikki vanhan työremmin entiset jäsenet kulkevat puheissa mukana.
– Melkein joka päivä jotain sattumusta muistellaan.
Filippovin perheen elämä on kiertynyt takaisin jengoilleen, päivät pyörivät turvallista rataansa eteenpäin. Mitä epävarmuuden vuosi opetti?
– En nyt osaa sanoa opetuksista, mutta sen voin sanoa, että onhan tämä kaikki ollut aikamoinen kokemus. Monenmoista tunnetta ehti käydä läpi.
– Mutta aina ajattelin, että ei meille hätää tule. Ja nyt jäi päällimmäiseksi suunnaton helpotus.
Tuula Filippov sanoo nyt, että hän ei haaveile tulevaisuudesta. Siitä ei koskaan tiedä. Tuskin mikään elämän käänne enää edes yllättää.
Haastattelussa, kahvilan pöydän ääressä on istunut myös Filippovin teini-ikäinen tytär Janika. Kaksikko aikoo hyödyntää harvinaista Helsingin keskustassa käyntiä vähän kauppoja koluamalla. Ehkä he eksyvät myös eläinkauppaan, sillä yksi perheen hienoista akvaarioista odottaa uutta asukasta.
– Vesiliskon hankkimisesta on ollut puhetta. Elämä jatkuu.
Janika nyökkää.
Kun soitan Antero Raatikaiselle, jyväskyläläiselle työttömälle, on vielä huhtikuu. Kylmän kevään kylmä tuuli sieppaa sanoja vastauksista, sillä Raatikainen seisoo keskellä puhurin riepottelemaa, keskeneräistä pesäpallokenttää. Talkootyötä tekevä työtön mies on kiireinen. Ei hänellä ole hätää. Entä Suomella?
Kahta työtöntä seuraavan sarjamme Raatikaista koskeneessa viime jutussa, syksyllä 2009, metalliliittolainen mies suunnitteli täyttävänsä työttömyyden päiviä sienestämällä, marjastamalla ja kalastamalla.
Verkonlaskua, ahventen pilkkimistä, sieniä, marjoja – näitä on harrastettukin.
– Ja juuri kävi kaveri kysymässä, että laitetaanko iso retkivene vesille. Päästään vähän pidemmälle. Siihen saa pienemmän perään, jos tarvitsee verkkoja mennä katsomaan.
– Ei se kimppavene ole, mutta ikää miehellä on sen verran, ettei itestään enää viitti pelata sen kanssa.
Ja sitten se kenttä. TUL:n seura Valo sai naisjoukkueensa pesäpallon supersarjaan. Sitä myöten tarvittiin uusi kenttä.
Juuri sitä Raatikainen on ollut ahkeroimassa lukemattomat talkootunnit viime syksystä lähtien. Huhtikuussa kentällä lepäsi jo lohenpunainen hiekkatekonurmi; vähän jalkapallonurmea pidempää keinokortta, hiekkaa laitettuna sisään. Siis sellainen, kuten kuuluu ollakin.
– Nyt vedetään pesäpallokentän rajoja. Leikataan sellaiset seitsemän – kahdeksan sentin kaistaleet irti ja laitetaan toista, eriväristä mattoa tilalle.
Kentän ovat laskeneet hiekkatekonurmen toimittajan palkkaamat miehet.
– Me olemme olleet tässä vaan apupoikina.
– Mutta viisi metriä korkea kioskikuuluttamo on ihan kokonaan meidän. Se on ikkunoita ja pintakäsittelyä vaille valmis.
– Alakertaan tulee kaksi kioskipistettä, yläkertaan kirjuri, kuuluttaja ja media. Se on tehty ihan meidän voimin, sillä seurasta löytyy monennäköistä ammattimiestä.
Viime haastattelussa Raatikainen kertoi kenttähankkeen budjetiksi 120 000 euroa.
– Hyviä yhteistyökumppaneita on saatu. He ovat sitoutuneet olemaan mukana useita vuosia. Mutta pankin apuunkin on ollut pakko turvautua.
– Ainakaan vielä ei olla saatu mitään yhteiskunnan tukea, vaikka koulut ja muutkin seurat toimivat tällä kentällä.
– Olisi kohtuullista, ettei pienen paikallisen urheiluseuran tarvitsisi yksin tätä kustantaa.
Toiveissa: Vakautta ja rauhaa
– Nyt on työttömyyspäivärahalla jäljellä kai noin 200 päivää. Sitten pääsen eläkeputkeen.
– Minä toivon vakaata ja rauhallista elämää. Mikäli mitään ihmeellistä ei tapahdu, niin semmoisena elämä jatkuukin. Minulle se riittää hyvin.
Niin tuumaa Antero Raatikainen tulevaisuudestaan. Kuuttakymmentä lähenevän suomalaisen työmiehen ei nykyisin kannata vaivautua haaveilemaan työuransa jatkumisesta.
Raatikainen on osoittautunut aikaansa seuraavaksi mieheksi. Onko Suomella toivoa vakaasta tulevaisuudesta?
– Suomen tulevaisuudesta päättävät markkinavoimat, yksin ja ainoastaan.
– Vaikka minä en missään nimessä tätä toivo, niin Suomi näyttää oikeistolaistuvan ja amerikkalaistuvan. Ikävä kyllä suuntaus näyttää olevan se, että ihminen on yhä enemmän oman onnensa nojassa, Raatikainen murehtii.
– Teollisuus kilpailuttaa myös yhteiskunnat. Kansallisesta sitoutumisesta ei voida enää puhua.
– Teollisuus ja työnantajat maksavat oikeistolaistumisesta. Ja poliitikot tekevät kuten rahoittajat käskevät.
Ahjon juttusarja Tuula Filippovin ja Antero Raatikaisen elämänkäänteistä päättyy. Aiemmat osat ilmestyivät Ahjon numeroissa 9/2009 ja 22/2009.