Tupo-ajan loputtua järkevää palkkalinjaa haetaan nyt uusilla neuvottelumalleilla. Mallia etsitään esimerkiksi Ruotsista ja Hollannista.
Työnantajien hylättyä keskitetyt tuporatkaisut tilalle on koetettu miettiä malleja, joilla turvattaisiin korotuksiin samalla kertaa kansantalouden kannalta järkevä taso ja toisaalta ala- ja yrityskohtainen joustavuus.
Talousneuvoston sihteeristön alkukesästä julkaisemassa raportissa ratkaisua etsittiin lähinnä Ruotsin ja Hollannin palkkasopimusmalleista.
Kolmikanta kelpaa Hollannissa
Hollannissa työnantaja- ja työntekijäjärjestöt antavat yhdessä suosituksen seuraavan kierroksen palkankorotuksista. Hallitus on mukana hommassa. Niinpä palkkasuositusta ja esimerkiksi vero- ja muita poliittisia ratkaisuja voidaan koplata yhteen.
Keskusjärjestöillä on myös keinoja vahtia, että liittotasolla tehtävissä sopimuksissa suosituksia ei ylitetä. Yleensä suositus muodostuukin korotusten ylärajaksi.
Yhteisen suosituksen pohjana on paljon ulkopuolisen tutkimuslaitoksen keräämää tietoa palkkakehityksestä ja arvioita tulevasta talouskehityksestä.
Tämä malli sopisi vanhan komikantaperinteen pohjalta hyvin Suomeen, mutta EK:n nykylinjaan ei julkisten suositusten antaminen mahdu. Kulissien takana omassa porukassaan EK voi ja näyttää harjoittavan hyvinkin tiukkaa yhteisen linjan valvontaa. Mutta julkisesti se ei joudu asiasta vastaamaan.
Ruotsissa teollisuus määrää tahdin
Ruotsissa sikäläinen EK lopetti sopimusneuvottelut jo ajat sitten.
Viime vuosikymmenen loppupuolella teollisuusalojen työnantaja- ja työntekijäjärjestöt tekivät sopimuksen, jossa sovittiin näiden alojen sopimusneuvottelujen kulusta ja myös yleisistä tavoitteista.
Sen jälkeen muilla aloilla on tehty vastaavia sopimuksia. Niissä on myös enemmän tai vähemmän selvästi tunnustettu, että kilpailulle avoimempi teollisuus määrittää palkankorotusten yleislinjan.
Työntekijäjärjestöjen LO ja omassa keskuudessaan myös työnantajat koordinoivat palkkaneuvotteluja.
Valtio sotkeutuu Ruotsissa aikaisempaa enemmän palkkalinjan muodostumiseen. Sikäläisen valtakunnansovittelijan tehtävänä on sovittelun lisäksi huolehtia siitä, että sopimukset turvaavat hyvän reaalipalkkakehityksen ohella myös suotuisan työllisyyskehityksen eli että korotukset eivät nouse liian korkeiksi.
Valtionvarainministeriön yhteydessä toimiva Suhdanneinstituutti tuottaa osapuolille runsaasti materiaalia ja erilaisia laskelmia.
Suomessa tämän mallin soveltaminen on vaikeaa, sillä palkansaajapuolella ei ainakaan toistaiseksi ole yhteisymmärrystä siitä, kuka määrää kaapin paikan. Yksityisten palvelualojen sekä julkisen sektorin järjestöt eivät halua automaattisesti sopeutua teollisuuden tahtiin.
Korotuspotteja ja vapaa-aikaa
Palkankorotusten mallitkin voivat muuttua. Suomessa on totuttu malliin, jossa yleiskorotus tulee kaikille ja sen päälle alakohtainen järjestelyvara ja paikallinen erä.
Viime vuonna EK:n jäsenliittojen piirissä sopimuskorotuksista neljäsosa oli yrityskohtaisia eriä. Tällaista mikrojoustavuutta halutaan lisää.
Ruotsissa on yleistynyt sopimusmalli, jossa sovitaan vain keskimääräisestä korotuksesta ja mahdollisesti jostakin vähimmäiskorotuksesta kaikille. Korotuksen jakautumisesta neuvotellaan sitten paikallisesti. Eikä kaikissa sopimuksissa puhuta rahasta mitään.
Hollannissa ovat yleistyneet sopimukset, joissa työntekijät voivat vaihtaa palkankorotuksia vapaa-ajaksi.
EK on linjauksillaan ajanut valtion ja hallituksen hankalaan rakoon palkanmuodostuspelissä. Palkkakehitys on hallitukselle talouspolitiikan ja maan talouden kannalta tärkeä asia, sillä palkat muodostavat noin puolet kansantuotteesta.
Aikaisemmin hallitus vaihtoi tupopöydässä veronkevennyksiä tai esimerkiksi sosiaalipoliittisia ratkaisuja ja helpotuksia työnantajille kansantalouden kannalta passelisti mitoitettuihin palkkaratkaisuihin. Nyt tuota pöytää ei ole.
Teksti UP/Heikki Lehtinen