Puuseppä Marko Sandborg entisöi asuntonsa jatkeeksi vanhaa työläiskammaria. Tapetin alta on paljastunut monta sataa vuotta kasvanutta mäntyä. Lujaa puuta. Lujaa tekoa olivat myös ihmiset, jotka 360 vuotta sitten alkoivat rakentaa Fiskarsia, Suomen metalliteollisuuden kehdoksi kutsuttua ruukkia.
Maankuulu ruukinraitti, jonka varrella kohoaa keltaisia empiretyylin ihmeitä ja punamustia, kuonatiilestä rakennettuja arkkitehtuurin yllätyksiä. Metsälehmukset ja vaahterat kuvioivat joen ja koskien sarjan. Syrjäisemmällä ja kapoisemmalla kujalla könöttää punaisten työläisasuntojen rivi peltotilkkuineen ja ulkovajoineen.
Näyttelyitä, puoteja, käsityöläispajoja, kahviloita, ravintoloita, museo, erikoiskirjakauppa…
Nykyisin Fiskarsin ruukki on käsityöläisten, taiteilijoiden ja suunnittelijoiden vireä, pieni kaupunki, joka uskoo luovuuteen ja tulevaisuuteen.
Ketkä täällä ensin työskentelivät? Miten tämä kaikki sai alkunsa 360 vuotta sitten? Tarjoamme Fiskarsista kolme kuvaa niin menneiltä kuin nykyiseltäkin vuosisadalta.
Järvi- tai suomalmi ei enää 1600-luvulla kelvannut suurvaltana huseeraavalle Ruotsi-Suomelle aseisiin ja valettuihin ja taottuihin tuotteisiin. Malmia oli jo ennen ajanlaskumme alkua jalostettu Suomessa raudaksi pienissä maauuneissa käsin palkeita puhkuttaen.
Kruunu eli Ruotsin valtio ryhtyi perustamaan teollisuusmaisia ruukkeja vähäpätöiseen Suomeenkin. Sijoituspaikaksi löytyivät Länsi-Uudenmaan malmirikkaat maat ja koskien partaat. Yksityisillekin alettiin antaa privilegioita eli erioikeuksia ruukkien perustamiseen.
Hollantilaissyntyinen, Turkuun muuttanut suurkauppias Peter Thorwöste sai kuningatar Kristiinalta luvan vuonna 1649 perustaa Fiskarsiin ”masuunin, kankivasaran ja manufaktuuripajan”.
Fiskarsin ruukki oli syntynyt.
Fiskars tarjosi ruukille kolmesta eri koskesta myllyävää ilmaista vesivoimaa ja puuhiilen tuotantoon sopivat, loppumattomiin kasvavat metsät. Malmi oli nimittäin jalostettava lähellä puuhiiltä tuottavia sysimiiluja, sillä puuhiili jauhautuu pölyksi pitkissä kuljetuksissa toisin kuin kivihiili.
Fiskars oli maaverosta vapautettu niin sanottu vuorirälssi. Kruunun luvalla Thorwöste sai hallita niin ruukkia kuin maaseutua sen ympärillä.
Suomen kalliosta kaivettu rautamalmi osoittautui pettymykseksi laadultaan. Siksi Fiskarsissakin ryhdyttiin käyttämään Ruotsista, Pohjan pitäjän sataman kautta laivattua malmia.
Valmista rautaa vietiin tankoina Tukholman ja Tallinnan rautatoreille. Itse valmistettiin nauloja, lankaa, veitsiä, kuokkia, raudoitettuja pyöriä ja valettiin patoja ja paistinpannuja.
Fiskars tarjosi ulkomailta tulleelle sen ajan suursijoittajalle vielä jotain muutakin: halpaa työvoimaa.
Ammattimiehet tuotiin Ruotsista, Saksasta ja Alankomaista. Fiskarsiin muutti esimerkiksi valloniseppiä. Heidän koulutustasonsa oli korkeampi kuin suomalaisella maaseutuväestöllä. Tästä kielivät sen aikaisten kirkonkirjojen latinankieliset huomautukset ”eruditi” ja ”litterati”: he olivat saaneet ammattikoulutuksen ja olivat luku- ja kirjoitustaitoisia.
Ammattimiehillekin maksettiin suuri osa palkasta luontaisetuina. Kirjallisissa lähteissä mainitut vasaraseppä Henrich Tysk tai masuunimestari Simon Ransk saivat siis asunnon, peltotilkun ja lehmän laiduntamisoikeuden. Heille saattoi käydä myös yhtä kehnosti kuin monelle muulle ruukin työntekijälle: he jäivät suuriin velkoihin ruukille kun palkkaa saatiin ruukin patruunan harkinnan mukaan maksaa myös ennakkoon.
Sysimiilujen polttajiksi ja päivätyöläisiksi valjastettiin paikallinen katajainen kansa.
Ruukin talonpojat oli vapautettu sotapalveluksesta, mutta he joutuivat tekemään tietyn määrän päivätöitä eli taksvärkkiä ruukille ja maksamaan sille veroja. Esimerkiksi 1700-luvun alussa eräs Jernvikin tila maksoi ruukille veroina kolme tynnyriä viljaa, kaksi naulaa voita, kaksi kuparitaaleria ja kaksi päivää taksvärkkiä viikossa.
Kirjallista materiaalia siitä, miten työt masuunilla ja sysimiiluissa oli järjestetty, ei ole juurikaan jäänyt. Mutta osviittaa siitä, miten pitkiä päiviä ja millaisissa oloissa ruukin maatyöläiset joutuivat työtään tekemään, antanee kuvaus vielä 1800-luvulta: Ruukin torppareiden ja päivätyöläisten tuli olla valmiina töihin kello neljä aamulla. Kesällä töitä tehtiin iltakahdeksaan, talvella pimeän tuloon. Torpparit saivat erikseen tiedon siitä, montako naista, lasta ja hevosta oli otettava mukaan. Vaatetus oli kotikutoista. Ruokapussin perustarpeisiin kuului puinen voiaski ja katajainen maitopytty.
Ruukkien työtekijät perustivat jo 1688 maasmestarien ammattikunnan. Heille saatiin oma rahalaatikko, ”armbössa”, joka toimi työtekijöiden yhteisenä avustuskassana. Jokainen työntekijä maksoi sinne vuosittain maksun. Myös ruukinomistajat maksoivat oman vuosimaksun kassalle. Ammattikunnan kassaan tulivat myös työntekijöille työrikkomuksista langetetut sakot.
Vuorikäräjät oli instituutio, jota voidaan ehkä pitää ensimmäisenä työntekijöiden ja työntekijöiden välisenä neuvottelujärjestelmänä.
Niillä sovittiin seppien palkoista – korvaukseksi sepille kirjattiin vaikkapa kolme taaleria per taottu rautakippuna – ja yritettiin sovitella riidat.
Esimerkiksi vuonna 1756 sepät olivat syytettyinä siitä, että he venyttivät lepopäivän jälkeistä töihin tuloa maanantaiaamuun vaikka paikalla piti olla viimeistään kello yhdeksän sunnuntai-iltana.
Muista alueen ruukeista tiedetään, että ruukkien työläiset ovat vastaavissa neuvotteluissa uskaltaneet uhmata ruukinpatruunien armotonta yksinvaltaa.
Mustion ruukin ”vasaraseppäkäräjillä” todettiin vuonna 1669, että mikäli isäntä huolehti työntekijöiden lasten ylläpidosta eivät lapset aikuisenakaan saisi lähteä ruukin palveluksesta. Tätä ajatusta myötäili myös tuolloin Ruotsin valtion kaivosteollisuudesta vastannut vuorikollegio. Osa työntekijöistä uskalsi kuitenkin ilmoittaa, ettei ruukki suoraan huolehdi lapsista, joten tästä ei saa seurata elinikäistä orjuutta.
Jätämme sysimiilut, torpparit ja vallonisepät. Jätämme myös kuparikuningas Björkmanin ja hänen öykkäröivän poikansa Ludvigin, vaikka tarinoita riittäisikin.
Palkat maksettiin äärimmäisen monimutkaisen laskentakaavion mukaan, joka käytti niin ruotsalaisia kuin venäläisiäkin rahoja ja mittoja.
Palkka tilitettiin kaikille omista pienistä peltirasioista, jotka sijaitsivat yhdessä suuressa valurautakirstussa, joka sijaitsi ruukin konttorin valurautaovisessa holvissa, joka avattiin joka toinen perjantai, jona päivänä kirstu liukui pitkin Suomen ensimmäiseksi rautatieksi kutsuttuja kiskoja pitkin holvista ulos.
Ludvig toi ylellisyyteen tottuneen suuren seurueensa Tukholmasta Fiskarsiin. Fiskarsissa riitti ihmeteltävää herrojen metkuissa, kun ruukin alustalaisten velvollisuutena oli ottaa elävältä kiinni kanalintuja ja jäniksiä. Eläimet päästettiin vapaiksi havupuilla istutettuun, ruukin päärakennuksessa eli ”Kivimuurissa” sijainneeseen talvipuutarhaan. Ludwigin hienohepeneiset ja –hipiäiset vieraat saattoivat sitten mennä mihin vuorokauden aikaan tahansa metsästämään noita luontokappaleita. Ruukkilegendojen mukaan myös missä kunnossa tahansa.
Tämän kaiken ja tuhat muuta tarinaa samoin kuin konkurssit ja tulipalot me jätämme ja siirrymme suoraan ”vanhaan hyvään ruukin aikaan” eli John Jacob von Julinin patruunakauteen.
Suurin osa nyt Fiskarsia kaunistavista rakennuksista on pystytetty aateloidun ruukinpatruunan ja vuorineuvoksen, John Jacob von Julinin omistaessa Fiskarssin ruukin. Niin asuintalojen kuin tuotantolaitosten arkkitehtinä vilahtelee esimerkiksi itse C.L.Engel.
Julin oli saanut triviaalikoulua käyvänä poikana itsestään luonnehdinnan ”vikkelä, ahkera ja säyseä.”
Älyn vikkelyys ja tekemisen ahkeruus lienevät luoneet pohjan Fiskarsin teolliselle menestymiselle. Julinin aikaan aloitti Suomen ensimmäinen konepaja. Julinin aikaan Fiskarsin valimo valmisti ennennäkemättömät valurautapylväät Finlaysonin puuvillatehtaalle samoin kuin huikean, läpimitaltaan kahdeksanmetrisen vesipyörän, jota veti Tampereelle kymmenen hevosta viikon verran.
Julinin aikaan hienotaepajan sepät saavuttivat suurimman loistonsa ja taitonsa: veitsiä tehtiin teräksestä ja ebenholtsista tai kookospuusta. Metsästysveitsen kahva saattoi olla koristeltu kilpikonnanluulla. Ruokailuvälineisiin tehtiin hopeaheloja.
Julinin luonteen säyseys ja laaja matkustelu lienevät luoneet pohjan sille, että Fiskarsin viralliset historiat ylistävät Julinin poikkeuksellista lempeyttä ja edistyksellisyyttä muihin tuon ajan suurteollisuusyrittäjiin verrattuna.
Julin perusti jo 1830-luvulla koulun kaikille ruukin lapsille Englannissa näkemänsä esimerkin mukaisesti. Koulu oli auki myös sunnuntaisin, jotta ruukin pajoissa työtä paiskivat lapset pääsisivät käymään koulua.
Fiskarsissa oli maan ensimmäisiin kuuluva työpaikkalääkäri, jonka luokse – myöhemmin pakolliseksi muutettua – maksua vastaan työntekijän perheet voivat myös tulla. Fiskarsissa oli sairaala.
Näin vuonna 2009 on vaikea arvioida Fiskarsin ruukin oloja von Julinin aikaan tai sitä, miten onnellisia tai onnettomia tehtaan työläiset olivat.
Nykypäivänä tuntuu kuitenkin karkealta ihmisoikeusrikkomukselta se, että jopa seitsemän vanhat työläisten pojat joutuivat tekemään isien, setien ja enojensa rinnalla 12-tuntista työpäivää hienotaepajan hämärässä ehtiäkseen oppia taesepän vaikean ammatin aikuisikään kypsyessänsä.
Vaikea on nähdä, kuinka kymmenlapsinen perhe olisi voinut elää hyvää elämää yhdessä ainoassa hellahuoneessa.
Tai miten kävikään lahjakkaalle tytölle? Patruunan vaimon ompelukoulua hän sai käydä, mutta oliko muita tulevaisuuden näkymiä kuin ura uuden kymmenlapsisen perheen äitinä toisessa hellahuoneessa?
Jätämme ruukin punaiset tuvat ja perunamaat, jätämme ebenholtsin ja taituruuden: me auraamme Suomen pellot Fiskarsin Kympillä eli miljoonalla ruukissa tehdyllä hevosvetoisella auralla; kompuroimme tuskaisina yli sisällissodan kuin myös sen sortoajan, josta Fiskarsin museoon on jäänyt suojeluskunnan lippu mutta ei yhtään ammattiosaston lippua; kiidämme läpi sotakorvausteollisuuden; saksimme kankaat ensimmäisillä oranssipäisillä saksilla; muutamme kaiken teollisuustuotannon Billnäsiin; huomaamme että Fiskarsin ruukkimiljöö pelastuu kuin ihmeen kaupalla saneeraajilta ja gryndereiltä; aloitamme puutarhabisneksessä ja busterveneissä ja me pilkomme, tehostamme, laajennamme, liiketoimintafokusoidumme ja innovoidumme.
Olemme saapuneet siis vuoteen 2009, jolloin Fiskars Oyj Abp:n vuosikertomus toteaa: ”Tavoitteena on varmistaa kuluttajille yhtenäinen (…) brändielämys, missä tahansa kaupassa hän asioi.”
Fiskarsissa ei ole enää metalliteollisuutta. Entisten fiskarsilaisten etuja vartioi Billnäsissä Metalliliiton ammattiosasto 21, jonka nykyinen puheenjohtaja on teränvalmistaja Reija Mettovaara. Hän työskentelee entisellä saksitehtaalla, joka on nykysuomeksi Itätalo.
Lomautusten koetellessa Fiskarsiakin Mettovaara toteaa, että pitkän historian toivoisi kantavan työn tekijät nykylaman yli.
– Kun täällä on niin kauan ollut tuotantoa, niin ei kai se kokonaan saa loppua, Mettovaara aprikoi.
Mettovaara tuntee Fiskarsin ja sen ammattiyhdistystoiminnan menneisyyden. Hän toteaa, ettei Fiskarsin arvokas ja monien nykytyöntekijöidenkin arvostama historia kuitenkaan paljon vaikuta nykyajan ay-toimintaan.
Jotain hän noista menneistä vuosista kaipaa.
– Ennen tehtiin yhdessä. Ja miten usein olikaan työmaakokouksia ja miten paljon aktiiveja!
– Olemmeko unohtaneet todellisen tehtävämme, tavallisten jäsenten etujen ajamisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen?
Mettovaara mainitsee arvostavansa menneitten vuosien ay-toiminnasta ennen kaikkea vireää talkootyötä. Hän katsoo, että aiemmin tunnettiin suurempaa yhteisöllistä vastuuta, autettiin miestä ja naista mäessä.
– Minä sanonkin usein niille, jotka arvostelevat että Metalliliitto sitä ja Työttömyyskassa tätä: Sinä olet Metalliliitto.
Lähteet:
Fiskars 1649. 360 vuotta Suomen teollisuuden historiaa. Raasepori 2009.
Koivisto, Johan: Työkaluntekijöiden satavuotinen ammattiyhdistystaival Pinjaisten ruukkiyhteisössä. Pinjaisten Metallityöväen Ammattiosasto no 21 1907-2007. Helsinki 2007.
Matvejew: Kotiseutumme Fiskars. Selostus Fiskarsin ruukista ja museosta. Ekenäs 1981.
Fiskars. Vuosikertomus 2008.
Designin DNA. 1967-2007. 40 vuotta. Fiskars.
Esitteet: Fiskarsin Lukaali 1896- , Fiskarsin museo ja Puulajipolku – Fiskarsin ruukki
Paikallisopas Pirkko Hakolan ja museonjohtaja Emi Ingon haastattelut 23.7.2009.