Nykyisen uusliberalistisen globaalitalouden jälkeen seuraa globaalikeynesiläisyys, jossa rahoitustransaktioverolla ja muilla taloudellisen ohjailun välineillä on käyttöä ja niiden käyttöön poliittista tahtoa, väittää Heikki Patomäki.
Globaalille talouskehitykselle ei mahda mitään. Ei sillekään, että tuotanto Suomesta siirtyy Kiinaan. Vielä vähemmän voimme ohjata, mihin kansainvälinen pääoma sijoittuu. Ainakaan nykyistä kehitystä ei voi ohjata niin, että älyttömiin mittasuhteisiin rikastuvat joutuisivat vastaamaan veroilla yhteiskuntien kehityksestä, köyhyydestä ja ihmisten hyvinvoinnista. Suomi on samassa veneessä kaikkien maailman maiden kanssa. Vaihtoehtoja ei ole!
Kuulostaako tutulta? Tätä mantraa olemme kuunnelleet yli kaksikymmentä vuotta. 1990-luvun alussa Suomi riisui rahoituksen suitsista ja päästi sen temmeltämään maailmalle vapaasti ja ilman vastuita – kansakunnan kannalta lohduttomin tuloksin. Tästä uusliberalistisesta harjoituksesta Suomi ei ole vieläkään selvinnyt ainakaan pitkäaikaistyöttömyyden valossa.
Nyt pukkaa päälle finanssikriisi toisensa jälkeen. Tämä viimeisin, Kreikkaan ankkuroitu kriisi on joidenkin mielestä jo osoittanut talttumisen merkkejä. Ei kuitenkaan kaikkien.
– Mielessäni on kaksi skenaariota. Edelleen on täysin mahdollista, että eurooppalainen finanssikriisi kääntyy lamaksi. Kriisiä ei ole ratkaistu, vaan sitä on lykätty. Kaikki tehdyt toimet tarkoittavat kokonaiskysynnän pienentämistä Euroopan maissa. Suomi, kuten muutkin EU-maat, vievät tuotteita unionimaihin eli myyvät ja ostavat toisiltaan talousalueen sisällä, professori Heikki Patomäki kuvaa.
Hänen mielestään kilpailukykypelin sijasta talouspolitiikan tavoitteeksi tulisi asettaa kiinalaisten työntekijöiden järjestäytymisen tukeminen ja sitä kautta työolojen ja palkkojen parantaminen.
– Globaalisolidaarisuus tekee kaikille hyvää, mutta se edellyttää instituutioiden järjestämistä uudella tavalla.
Kuulostaa miellyttävältä, joten asiaan on palattava tässä jutussa myöhemmin. Ensin on selvitettävä nykyistä eurooppalaista elämänmenoa painava finanssikriisi, sen syyt ja ratkaisut.
– EKP:n rahaa on pumpattu pankkijärjestelmään sellaisia määriä, ettei niitä millään ohjelmalla palauteta kansantalouksien ja EU-kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseen. EU:n komission arvioista voi päätellä, että kestää 90 vuotta ennen kuin viimeisimpään finanssikriisiin hassatut eurooppalaisten veronmaksajien rahat saataisiin rahoitusmarkkinoita verottamalla takaisin.
Tästä seuraakin Patomäen synkkä pääskenaario.
– Nykyisestä finanssikriisistä vielä selvitään, mutta tulee uusi kierros. Velkaantumisen logiikkaan tuudittautuneet EU-valtiot ja pankkijärjestelmään varoja upottanut keskuspankki joutuvat nielemään, että reaalitalous on heikoissa kantimissa kuten kaikissa OECD-maissa, ja lisäksi bkt:n kasvu on huonolaatuista eikä käänny ihmisten hyvinvoinniksi. Seurauksena on pahimmillaan 1930-luvun tyyppinen lama, professori mustamaalailee.
Kaikesta synkistelystään huolimatta Patomäki suhtautuu myönteisellä asenteella maailmantalouden muutosten mahdollisuuksiin. Tästä esimerkkinä on tuore kirja Mitä globalisaation jälkeen. Patomäki lähtee siis siitä, että talouden globalisaatio on nyt tässä vaiheessa, mutta muuttaa muotoaan.
Uusliberalistinen konsensus on Patomäen mukaan murtumassa.
Esimerkkinä tästä on Ranska, joka ajaa rahaliiton muita maita kohti finanssitransaktioveroa. Sillä kerättäisiin valtioiden ja unionin kassaan varoja erilaisten rahoitusinstrumenttien ja johdannaisten kaupoista.
– Keskuspankin argumentaatio on muuttunut, samoin monien maiden, kuten saksalaisten, poliitikkojen asenteet. Tosin Saksassakin on eriäviä kantoja, mihin koottua transaktioveroa käytettäisiin. Itse ajattelen niin, että verotuottoja ylipäätään ei tarvitse korvamerkitä. Demokraattiseen politiikkaan kuuluu, että parlamentit ja kansalliset hallitukset päättävät verotulojensa osoitteesta. Oleellista on, että talouden globalisaatiossa on avautunut tai avautumassa vaihe, jossa demokratialle ja solidaarisuudelle on jalansijaa, Patomäki sanoo.
Haikailua? Professorin mukaan ei lainkaan.
– Globaalikeynesiläisyys tarkoittaa, että maailmantalouden kokonaisuus otetaan kansallisvaltioiden ja niiden liittymien haltuun. Eihän nykyinenkään liberaali maailmantalous toimi vailla sääntöjä; niitä on itse asiassa erittäinkin tarkkaan pilkutettu.
– Koko rahoitusmarkkinoita koskevaa sääntelyä ei ole, mutta se on mahdollista. Veroparatiisit on synnytetty tietoisilla poliittisilla päätöksillä. Yhtä lailla poliittisilla päätöksillä maailmantalous erilaisine instrumentteineen voidaan ottaa haltuun.
Heikki Patomäki työskentelee Helsingin yliopistossa kansainvälisen politiikan professorina.
Heikki Patomäki työskentelee Helsingin yliopistossa kansainvälisen politiikan professorina.